Texts
Planeettojen ratoja ja hiuskiehkuroita, Sirpa Pirilä kutoo pukua Venukselle / 2000
Ajatuksen lanka, elämänlanka, säie, elinhermo, hius,
luonnonkuitu,
katkeamaton kokemusten nauha,
elämän kuteet ja loimet,
kalaverkko, meri… ja Venuksen syntymä.
Sulous,
aurinkokuntamme kirkkain kiertotähti
ja roomalainen kasvillisuuden jumalatar,
Afroditen latinalainen vastine – Venus.
Sandro Botticellin kuuluisassa maalauksessa, jonka löydät Firenzestä Uffizin Galleriasta, juuri syntynyt Venus vähän itseään peittelee pitkillä, pitkillä hiuksillaan.
Kukapa vasta maailmaan tullut alastomuuttaan häpeilisi ja suojaksihan vaatteet ensisijaisesti valmistetaan. Sirpa Pirilällä itselläänkin on pitkä, vaaleanpunertava tukka,
kuten renesanssiajan neidolla, johon Sandro-taiteilija oli rakastunut ja jota hän mieluusti kuvasi töissään. Omista hiuksistaan taiteilija kehrää lankaa ja kutoo pukua tilateokseen,
jonka työnimenä on “Yritys pukea Botticellin Venus”.
Sirpa Pirilän maalausopinnot Kuvataideakatemiassa päättyivät vuonna 1981, missä hänen opettajinaan toimivat Jaakko Sievänen, Matti Kujasalo ja Stig Fredriksson.Terttu Jurvakaisen esimerkki rohkaisi häntä Muhoksen lukiossa. Kuvataiteilijan ammattiin päätyminen silti hieman ihmetyttää näin jälkeenpäin taiteilijaa, siksi vähän hänen kotipaikkakunnallaan Utajärvellä taide vaikutti elämänmenoon.
Luonto ja kukat olivat 1990-luvun alussa Oulussa hänen suurikokoisten maalaustensa aiheena. Sen aikaisten töiden yhteiskunnallisen osallistuvuuden hän kokee tänään
lähinnä hilpeyttä herättävänä. Ei suinkaan siksi, että olisi nyt eri mieltä esim. luonnonsuojelun tärkeydestä, vaan koska sanoma ei ollut silloisissa teoksissa niihin
riittävästi kiinni kasvaneena. Sirpa Pirilä arvostelee edelleen länsimaista kulttuuria siitä, että se uhraa luonnon ja muut arvot tehokkuuden ja taloudellisen hyötyajattelun alttarille.
Taiteenkin sanamaastossa “luonto” usein saa negatiivisen arvotuksen.
Kun ihminen mietteissään suuntaa katseensa kauas avaruuteen ja kiertää hiussuortuvaa sormensa ympärille, hän ei voi tietää, arvailla vain, mitä jossain kaukaisessa galaksissa juuri nyt tapahtuu. “Episodi linnunradalla” on nimenä lattiatasossa olevalle teoskokonaisuudelle. Siinä tuhka on laskeutunut kasviaiheiden ylle. Kantaaottavuus ei taiteilijalta ole kadonnut minnekään, mutta sanoma ja teos ovat yksi orgaani. Tampereella Taidekeskus Mältinrannassa 1994 olleessa näyttelyssä maalaukset ovat
lähteneet seiniltä: tuhkalla, hiilellä, kulta- ja kuparipigmentillä maalatut suuret pyöreät kiekot liikkuvat itsensä ympäri kattoon sijoitettujen äänettömien moottorien avulla. Teoksennimenä on “Galaktinen tähtivyö”.
Puhalluksia
Maalauksista väri siirtyi lasipallojen sisään. Niitä on puhallettu taiteilijan erilaisiin tarkoituksiin mm. Iittalan lasitehtaalla; kasvien vihreää ravintoliuosta sisältäviä lamppuja, vettä kattokruunuissa, jäteöljyä lasipullossa, fosforia lasipalloissa… alkuaineita. Kopernikusta edeltävän maailmankuvan litteät planeetat, jollaisina “Galaktisen tähtivyön” maalausryhmän voi nähdä, ovat vaihtuneet käsinpuhallettujen, hieman epäsymmetristen lasipallojen myötä uuteen aikaan, Sirpa Pirilän työt ovat yksinkertaisia ja eleettömiä, mutta ne tuottavat suuria kuvia ja piirtävät johdonmukaista kehityskaarta.
Ravintoliuoslamput roikkuivat ensi kerran esillä Oulun Linnasaaressa 1994. Helsinkiläisille taiteilija esitteli vedellä täytettyjä lasipallojaan 1997 Galleria Jangvassa
ja 1999 fosforilla täytettyinä Galleria Katariinassa: jalustalla, hämärässä tilassa hohtavina; maalarin “high lights”, huippuvalot, karanneina kankaalta. Samaisessa näyttelyssä oli myös plexille hiili- ja fosforipigmenteilla tehty, katsojan varoilleen saava, koko seinätilan vievä maalaus.
Hairy things
Viimeisimmissä töissään Sirpa Pirilä näyttää ja käyttää hiuksia. Vaaleita hiuksia. Mitä yhteistä on blondilla ja tuomarilla? Käyttääkö vain englantilainen tuomari vaaleaa
peruukkia ja miksi? Mitä kaljut kertovat? Tukka, hiukset, peruukit; “eikö se ole ihan liian pinnallista”, on taiteilijalta kysytty. Kuinka paljon pelkkä tukkalaite kertoo naisesta, miehestä? Simsonin voima oli hänen hiuksissaan. Rakkaan hiuskiehkuraa kannetaan medaljongissa povella. Ihmisen hiuksista assosioituu myyttisiin alkukuviin ja historian hämäriin kuljettava valtava kuva-arkisto. Entä sitten peruukit? Suomalaisen unikirjan mukaan peruukki merkitsee elämänvoimien kadottamista.
Sara Hildénin Taidemuseossa Leiblicher logos-näyttelyssä 1995 esillä oli tukkamallien kipsivaloksia Wiebke Siemiltä ja Henrietta Lehtonen vei kiharat hiusharjastaan Väinö Aaltosen Museoon. Esimerkkejä kiehtovasta aiheesta ja materiaalin käytöstä löytyy läheltä ja kauempaa. Ajatukset ajassa liikkuvat äänettömästi. Toisistaan tietämättä eri puolilla maailmaa synnytetään saman tyyppisiä teoksia.
Images
Viime vuonna Hyvinkäällä kieppuivat Sirpa Pirilän näytteille asettamat peruukit kiehtovasti “kuin tyhjät seireenit”, kuten Pessi Rautio kirjoitti niistä. Tänä vuonna
toukokuun lopulla Helsingissä avautuvaan näyttelyynsä, Images, Sirpa Pirilä tuo mm. melkeinpä metrisiä valokuvia peruukeista. Taiteilijatar liikkuu laajalla aluella
maalauksen, valokuvauksen ja kuvanveiston rajoja ylittäen luodessaan visioitaan. Tampereen Taiteilijaseuran ja Taidemaalariliiton lisäksi hänellä onkin myös Muu r.y:n
jäsenyys.
No, onko materiaalilla sitten väliä? Eikö se ole samantekevää, millä välineellä asiansa ilmaisee, jos viesti menee perille? Niinhän se onkin, paitsi että materiaali sinänsäkin on osa teosta ja sen valinta jo kertoo paljon. On aivan eri asia kutoa Venukselle pusero omista hiuksistaan kuin kauppapuodin narusta taikka edes harhauttavan aidon tuntuisesta tekokuidusta.
Minkähänlainen kesäpuku siitä kehkeytyy?
Teksti julkaistu Uudessa Naisessa 6/2000
6/2000 Uusi Nainen