Texts
“Hänen viittansa lieve” / 1996
Taiteilija elää samanlaisessa proosallisessa ympäristössä kuin kuka tahansa kansalainen. Anja Ikonen, hiljakkoin Tampereelle Turun kautta muuttanut suoraluonteinen pohjois-karjalainentaiteilija, tekee työtään Hatanpään teollisuusalueella. Hänen naapurissaan paistellaan kengänpohjan kokoisia pihvejä raavaille työmiehille. Aluksi ympäristö hälinöineen häiritsi, mutta lopetettuaan opetuksen työväenopistossa ihmisiin törmääminen oman ammatinharjoittamisen yhteydessä ei enää haitannut. Kuvataiteilijan työ on yksinäistä, mutta ei ikävää.
Mistä taiteilija saa innoituksensa?
Kun taidemaalari astuu ateljeeseensa, hän astuu usein myös aivan erilaiseen aikakäsitykseen kuin mikä häntä normaalisti ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsee.
Picasso sen sanoi: “Työskennellessäni jätän ruumiini oven taakse niin kuin muslimit jättävät kenkänsä oven ulkopuolelle.” Siksi maalarit elävät niin kauan.
Taiteilija hiljentyy kuuntelemaan maapallon pulssia. Diagnoosin teko ei kuitenkaan ole hänen asiansa, mutta sydänäänen kaiku on taideteoksesta voitava erottaa
kuin äitimeren kaukainen pauhu simpukan kuoresta. Elämän ääni. Elämän vesi. -Vermeer van Delftin “Maitotyttö” ravitsee meitä satojen vuosien takaa ja maito,
jota hän meille tarjoaa, on hänelle itselleen aiemmin kaadettu, kuten hänen äidilleen kerran ja hänen äidinäidilleen…
Taide on elämän kantaja
Anja Ikonen löysi kerran eräästä Perämeren saaresta fossiilin, joka on ollut hänelle inspiraation lähteenä moneen teokseen. Taiteilijalla on lähellään esineitä, kuvia ja
lehtileikkeitä, jotka kuljettavat häntä, muistuttavat kaukaisesti, vainoavat vuosia, kunnes eräänä päivänä putkahtavat esiin uudelleen syntyneinä jossakin maalauksessa.
“Nämä! Ihan niinkuin minä tuntisin nämä lähettiläät. Ihan tämmöisiä tyyppejä istuu tuolla
jossakin keskikaljalla tänä päivänä. Ihmisen kasvot eivät ole muuttuneet!” Katselemme
Hans Holbeinin maalausta. Miehet noin puolen vuosituhannen takaa katsovat takaisin.
Anja Ikonen ei maalaa mitään “omasta päästään”. Hänellä on aina jokin konkreettinen
lähtökohta työhönsä, vaikka sitä ei lopputuloksesta enää löytyisikään. Se voi olla malja,
joka on seissyt hänen pöydällään 15 vuotta, Jan van Eyckin punainen turbaani, renesanssikampaus – tai joki vanha ikoni.
Hän on innoittunut Arvo Pärtin musiikista ja Giotton sinisestä. Hän seikkailee taidehistoriassa ja “ryöstöviljelee” vanhoja maalauksia.
Hänen viittansa lieve on nimi teoksella, jonka alkuperä on Michelangelon Luomisessa, freskossa, jota Tele hauskasti hyödyntää mainoskampanjassaan.
Anja Ikonen saattaa työstää pohjiaan pitkäänkin, rapata vanhan työn päälle, käyttää
hiekkaa ja pakkelia ja valutella vernissoja. Hän ei ole tieteellinen ja akateeminen, vaan intuitiivinen ja maanläheinen taiteilija, joka pyrkii eksaktiin ilmaisuun. “Karua, asiallista
ja surumielistä”, hän luonnehtii aikaisempaa tuotantoaan ja jatkaa ihmetellen, että onkohan “tässä tulossa lapseksi jälleen, kun kaikki korea on alkanut kiinnostaa,
joulukuusen, amerikan korea, kulta ja hopea”. Ortodoksikirkkojen kullatut kupolit eivät muuten ole lainanneet ulkonäköään sipulilta, kertoo hän,
vaan niiden symboli on liekki. “Sipuli-kyynel-liekki” on diptyykin nimi, joka oli esillä Tampere-talossa syksyllä 1995 “Kuvajaisia” -näyttelyssä.
“Kehu harrastaja päivässä”
Anja Ikonen on syntynyt Lieksassa ja hän on valmistunut Lahden Taidekoulusta 1979. Lahteen hän suuntasi Helsingistä, missä työskenteli puhtaaksipiirtäjänä.
Hän on myöskin ollut messityttönä merillä. Kolmekymppisenä heti taidekoulusta päästyään hän uskaltautui ottamaan läänintaiteilijan pestin kotiseudultaan Pohjois-Karjalasta.
Aika läänintaiteilijana oli raskasta ja yksinäistä, mutta opettavaa. Viran aikana alkanut opetustyö on pitänyt maalarin leivässä jatkossakin.
Hän on opettanut Suomen ensimmäisessä lasten ja nuorten kuvataidekoulussa Joensuussa, Pekkalan kartanossa, missä asuikin vuoteen 1992 asti.
Seuramme jäsenet Kaisa Lehto-oksa ja Vesa Toukomaa ovat hänen oppilaitaan niiltä ajoilta.
Tampereelle hän muutti 1994, koska Turusta ei löytynyt vastaavanlaista työtä. Sitä ennen hänellä oli valtion kolmevuotinen työskentelyapuraha.
Hän on pitänyt näyttelyitä eri puolilla Suomea ja osallistunut aktiivisesti järjestöelämään. Hän kuuluu Joensuun, Turun ja nyt myös Tampereen Taiteilijaseuraan.
Hän on myös turkulaisen Arten ja valtakunnallisen Taidemaalariliiton jäsen. Vaikka hä pitääkin muuttoaan Turkuun “karkeana virhearviointina elämässään”
ja Tamperetta ihastuttavana kaupunkina ystävällisine ihmisineen, näkee hän kaupunkimme taide-elämän kovin monoliittisena
sikäläiseen verrattuna. Hän kummeksuu gallerioiden harvalukuisuutta ja paikallisten taiteilijoiden ja museoiden yhteistyön
puuttumista. “Miksi Taidemuseossa ei esitellä tamperelaisia taiteilijoita?” kysyy hän.
Täkäläisen lehdistön “kehu harrastaja päivässä”- linjaa hän ihmettelee, kun samaan aikaan suhtautuminen ammattitaiteilijoihin on kumman nihkeää.
Vakavasti työhönsä suhtautuva ja näyttelyynsä kenties viimeiset varansa sijoittava ammatinharjoittaja saatetaan ääritapauksessa ohittaa täydellisellä vaikenemisella.
Tämä ei palvele ketään.
Täydellinen Ympyrä 1996/2
Täydellinen Ympyrä 2 / 1996