Texts
Ratkaisut täytyy löytää ilman esikuvia / 1996
Jyrki Siukonen on paljasjalkainen tamperelainen ja Tampereen Taiteilijaseuran jäsen,joka pienoisen kohun saattelemana on astunut uuteen tehtäväänsä TAIDE-lehden päätoimittajana. Hänen työpäivänsärytmittyy Meeri-tyttären tarhatahdin mukaan. Hämppi on vaihtunut Helsingin keskustan katuihin.
Muutit juuri Leedsistä, Englannista, oltuasi siellä Henry Moore-stipendiaattina pari
vuotta. Kertoisitko tästä ajasta?
Alunperin menimme Englantiin puolisoni työn takia eikä minulla itselläni ollut mitään
taiteellisia tavoitteita enkä tuntenut siellä kuin pari ihmistä. Meidän piti olla siellä vain
yksi lukuvuosi ja tulla sitten takaisin, mutta… Olimme Yorkissa puoli vuotta ja sitten
huomasin lehdessä yrittäessäni saada jotakin kontaktia paikallisiin taiteilijoihin, että oli haettavana tällainen Henry Moore-säätiön työskentelystipendi – se lähti ihan sattuman
kautta liikkeelle koko juttu. Se oli tämmöinen kaksivuotinen, siihen kuului työhuone ja
taloudelliset mahdollisuudet työskentelyyn ja asunnon hankkimiseen siksi aikaa.
Onko tämä stipendi kansainvälinen, kaikkien haettavissa..?
No, sehän siinä humoristista oli, että minä olin kai ensimmäinen ulkomaalainen, joka
koskaan oli sitä hakenut! Tietysti ensin ajatteli, että on hienoa, kun pääsee
Henry Moore-säätiön taiteilijaksi; että tästähän ura urkenee, kaikki ovet aukeaa ja niin
pois päin. Tosiasiassahan se, ettei tunne jossakin Englannin kokoisessa maassa
ketään… niin sehän menee ensimmäinen vuosi sopeutumiseen ja opettelemiseen ja
ihmisiin tutustumiseen. Toisena vuonna voisi yrittää saada jotakin aikaan. Se nyt oli
loppujen lopuksi arkista olemista. Minulla oli kaksi näyttelyä Leedsissä. Lontoossa on
taas niin isot kuviot, etten minä lähtenyt edes yrittämään.: se vaatisi niin paljon pidemmän
ajan ja enemmän suhteita. Sinänsä Henry Moore-nimi ei takaa vielä mitään. Pikemminkin
siinä on vähän pölyttynyt kaiku; vähän sama kuin joku olisi Suomessa Väinö Aaltonen-stipendiaatti, ei ensimmäisenä tule mieleen, että hän olisi taiteen eturivissä.
Sinähän käänsit Leibnitzia siellä?
No, sen minä tein jo siellä Yorkissa, siellä ei ollut muuta tekemistä. York on paikkakuntana
täysin kuollut kuvataiteellisesti.
Mitä Leibnitz antaa tämän ajan ihmiselle?
Minä luulen, että Leibnitzin asema filosofiassa tulee olemaan aika keskeinen ihan
lähivuosina. Luulen, että häneen palataan vielä useasti, koska Leibnitzin filosofiassa on mielenkiintoisia yhtymäkohtia tällaisiin asioihin kuten esim. sählöiset tietoverkot ja
tietokoneiden internet-jutut ja tällaiset. Tulee varmasti ilmestymään uusia tutkimuksia.
Hänhän on ollut vähän syrjässä. Minun kiinnostukseni on ollut ihan puhtaasti
henkilökohtaista laatua. Lueskelin 80-luvun puolivälissä Leibnitzin tekstejä ja sain
niistä visuaalisia ideoita, joiden pohjalta tein omia töitä. Se on ollut semmoinen
10 vuoden projekti se kirjan kääntäminen, tavallaan, vaikk’ei siinä ole kuin 30 sivua.
Miten koit, minkälainen taideilmasto Isossa- Britanniassa on verrattuna Suomeen?
Siellä on hyvin monta taideilmastoa samaan aikaan. Se yllätti. Sehän on niin iso maa,
väestöä yli kymmenen kertaa enemmän kuin Suomessa. Se mahdollistaa monta asiaa rinnakkain. Vaikeutena on löytää oikea väylä, jos haluaa saada omia töitään esille. Se,
mikä näkyy tänne asti on vain pieni osa kokonaisuudesta. Englannissa esim. vesivärimaalauksella on hirvittävän pitkä traditio ja se on täysin elävä taidemuoto siellä.
Tietysti henkilökohtaisesti siitä voi olla montaa mieltä. Abstrakti maalaus, joka taas
Suomessa tuntuu itsestään selvältä ja keskeiseltä asialta, on siellä täysin marginaalinen taidemuoto. Abstraktit maalarit ovat aivan jotain laita-alueen työskentelijöitä.
Figuratiivinen maalaus on Englannissa perinteisesti hyvin vahvaa ja se näkyy tänä
päivänäkin.
Toinen juttu on tietysti tämä valtava nuoruus-buumi, jossa nuoruus sinänsä nousee
itseisarvoksi – jos olet suurinpiirtein kolmevitonen, niin olet jo täysin OUT. Se on tämä
Damien Hirst ja tätä porukkaa, jota nyt hyvin voimakkaasti ihän virallisilla British
Councilin rahoilla lanseerataan. He näkyvät joka puolella tällä hetkellä taidelehdissä ja maailmalla näyttelyissä. Heistä todella yritetään tehdä kansainvälisiä vientituotteita.
Markkinat ovatniin paljon isommat ja se raha määrä on niin paljon isompi, että sitä
ihmettelee.Onhan se hyvin voimakkaasti Lontooseen keskittynyttä.
Skotlanti on myös hyvin kiinnostava. Se muistuttaa ehkä vähän enemmän Suomea.
Siellä he taas luovat omat kontaktinsa suoraan ulkomaille eivätkä Lontoon kautta.
Glasgow esim. on tosi kiinnostava ja aktiivinen paikka tällä hetkellä.
Olet monipuolisesti itseäsi ilmaiseva henkilö, miten luonnehtisit suhdettasi kieleen?
No, se nyt ei ole mitenkään kummallinen. Toivottavasti ihan kesivertotasoa. Ehkä, jos
ajatellaan omien töiden kannalta, niin enemmän ja enemmän vuosien mittaan olen
alkanut iloita sellaisista töistä, joilla on yhä vähemmän ja vähemmän tekemistä kielen
kanssa,jotka ovat täysin irrallaan tämmöisestä käsitetaiteen tyypillisestä kielenkäytöstä
ja kieleen sitoutumisesta ja kielellä leikkimisestä; ihan puhtaasti visuaalisista asioista.
Kyllähän tietysti esim. töiden nimet ja tällaiset ovat edelleen keskeisiä minulla, mutta silti
vähemmän ja vähemmän mukana on mitään kirjallista aineistoa, kun taas aikaisempina
vuosina oli paljon. Se osittain varmasti selkiintyi tuolla Englannissa, koska siellä ei
voinut nojautua siihen omaan historiaansa; ihmiset hädintuskin tietävät, missä Suomi on.
Sillointäytyy kommunikoida puhtaasti yleisellä tasolla. Kaikki kirjalliset seikat muuttuvat
toissijaisiksi.
Suomessa taiteilijat eivät keskenään keskustele kovinkaan paljon taiteesta, miten Englannissa?
Kyllä siellä varmasti on hyvin paljon aktiivisempi ilmapiiri ja mitä juuri sanoin
aikaisemmin; siellä monta asiaa tapahtuu rinnakkain, on monta koulukuntaa. Se myös
aiheuttaa sen, että on paljon erilaisia näkökantoja, jotka tuodaan julki, jotka ovat toisiaan poisulkevia tai toisiaan mitätöiviä. Koko se tapa, millä keskustellaan on rajumpaa, mihin Suomessa on totuttu. Se on joskus yllättävänkin railakasta eikä omia mielipiteitä pistetä
piiloon vakan alle,vaan sanotaan ja ollaan reilusti jotakuta vastaan, saatetaan rutata
toista. Se kuuluu pelinhenkeen ja ihmiset osaavat suhtautua siihen. Suomessahan ollaan
hirveän herkkänahkaisia. Jos joku sanoo jotain poikkipuolista, niin se on elämän ja
kuoleman kysymys.
Roland Barthés on kirjoittanut, ettei kieli ole edistyksellistä eilä taantumuksellista,
vaan se on fasistista. Mitä siihen sanoisit?
En minä osaa tuohon sanoa mitään. Kaikenlaiset kommentit kielestä ja kielen
olemuksesta ovat tietysti itsessään kielellä sanottuja lauseita. Barthés sitoutuu siihen
kieleen, jota tässä määrittelee. Kyllä minä näen lähinnä, että kieli on jonkinlainen kommunikaation väline ja sellaisenaan sitä voi käyttää mihin tahansa asiaan, minkä
tahansa asian välikappaleena. En näe sillä itsessään olevan mitään ominaishajua
tai – makua, kielellä sinänsä.
Jos nyt ajatellaan lehden tekoa ja päätoimittajuutta, niin onko sinulla siihen esikuvia,
löytyykö niitä?
En ole vielä ainakaan löytänyt, ehkä niitä löytyy sitten myöhemmin. Yritän tehdä lehteä,
jota itse viitsisi lukea, jonka voisi kokea mielenkiintoiseksi. En tietenkään niin, että
kaikki olisi minun makuni tai minun diktatorisen näkemykseni varassa. Yritän ihan yksinkertaisesyi saada siitä hieman helpommin lähestyttävän ja luettavamman.
TAIDE-lehden kaltainen lehti joutuu joka tapauksessa olemaan monena lehtenä
samanaikaisesti, se ei voi erikoistua mihinkään osa-alueeseen. Se joutuu väistämättä
olemaan tilkkutäkkimäinen monenkirjava julkaisu, jossa täytyy olla yksinkertaisia ja monimutkaisia asioita jonkinlaisessa hyvässä sopusoinnussa: lähinnä on vain sopivan tasapainon löytymisestä kysymys.
Hyiljaisuudessahan ei ole mitään vikaa, vaikeneminen on taas eri asia. Pystyykö
TAIDE-lehti ja jos, niin miten, murentamaan tätä puhumattomuuden muuria?
Joo, kyllä minä tietysti toivon, että se voisi käynnistää sellaista keskustelua, ylipäätään keskustelua… Voisinhan minä tehdä radikaaleja uudistuksia, mutta sehän ei välttämättä
olisi mikääm palvelus lukijalle vielä sinällään. Mutta kuten ensimmäisessä
pääkirjoituksessani juuri sanoin; kun Suomessa joku taiteilija sanoo toisesta taiteilijasta
jotain, niin heti se tulkitaan henkilökohtaisuudeksi tai kaunaiseksi lähestymistavaksi,
vaikka se voisi aloittaa avoimen keskustelun. Siihen täytyy vähän totutella, kasvaa
hiljalleen. En minä nyt yht´äkkiä halua aloittaa jotakin kaikkialle roiskivaa kampanjaa,
vaan lehti kehittyy sitä mukaa, kun ihmiset kirjoittavat juttuja rohkeammin.
Mitä muutoksi olet ehtinyt tehdä?
Lehti on edelleen samankokoinen ja monella tavalla samanoloinen, asioilla on samat
ryhmittelyt. Siellä on uusi taittaja, jonka kanssa on lähdetty rakentamaan erilaista ilmettä.
Pyritään taittoon, jossa ei ole minkäänlaista kikkailua, vaan se on yksinkertaista ja
selkeää, avaraa taittoa, jossa saa isompia kuvia esille eikä tekstejä mitenkään väännetä
vinoon ja väännellä. Taitto ei itsessään pyri olemaan mikään taideteos, vaan pyrkii
palvelemaan luettavuutta. Nyt ilmestyvän numeron painopisteenä on taiteilijan oma puhe.Muutoksia tehdään askel kerrallaan. Vuoden päästä ehkä näkee paremmin, mitkä
ne muutokset todella ovat olleet.
Onko TAIDE-lehti edelleen Pohjoismaiden suurin ja kaunein kuvataidetta käsittelevä julkaisu?
En nyt täsmälleen tällä hetkellä tiedä, mutta on se ainakin kahde suurimman joukossa.
Sitähän on mielenkiintoista verrata esim. SIKSIin, joka on levikiltään hyvin pieni, alle
kolmasosan TAIDE-lehden levikistä, mikä on sinänsä aika hullua. TAIDE-lehden ongelma kielimuurin takana on, ettei sen suuruudesta ole paljon hyötyä kenellekään.
Mitenkä vertaisit TAIDE-lehteä ulkomaisiin vastaaviin, onko käteesi osunut jotain
tosi hyvää julkaisua?
Onhan siellä paljon hyviä lehtiä ulkomailla. Ei kannata niinkään verrata ison maailman
lehtiin, vaan pienten valtioiden kuten Irlannin. Siellä on TAIDE-lehteä vastaava julkaisu,
joka on aika hyvä vertailukohde. Mutta vaikka Irlanti on yhtä lailla Euroopan laidalla kuin Suomikin, niin sillä on se kielialueen tuoma etu eli se lehti leviää ja sitä on helppo
levittää ympäri maailmaa. Näin ollen on turha pohtia, miksi esim. irlantilaisia taiteilijoita
näkyy maailmalla paljon enemmän kuin suomalaisia. Yksinkertaisesti informaatio leviää
niin paljon vaivattomammin. Siinä mielessä on vähän turhakin lähteä vertailemaan
TAIDE-lehteä muihin lehtiin. Harva lehti on samassa asemassa, ehkä jossakin
Itä-Euroopassa on kielialueita ja maita, joissa taidelehti olisi samanlaisessa tilanteessa.
Minun mielestäni ratkaisut täytyy löytää ilman esikuvia.
Olisihan se hienoa tehdä asioita jossakin määrin samalla tavalla kuin kyetään tekemään
esim. Saksassa tai Amerikassa, mutta se on ihan teoreettinenkin mahdottomuus.
Sellaisia rahoja ei yksinkertaisesti ole, eikä markkinoitakaan. Kyllähän lehti aina
heijastaa sitä, minkälaiseen kulttuuriympäristöön se kuuluu. Kansainvälisten lehtien
sivuistahan suurin osa on pelkkää ilmoitusta ja mainontaa, mikä kertoo siitä
kaupallisesta potentiaalista, mikä sillä taiteella on ja mikä on sen lehden funktio:
tiedottaa ja olla ilmoitustauluna gallerioille. Suomessa ilmoitukset taas ovat täysin
sivuseikka ja lehti on siinä mielessä hyvin asiapitoinen. Itseasiassa hyvin
poikkeuksellisessa asemassa, koska suurin osa sivuista on käytössä toimituksellisesti.
Ei silti, kyllähän taidelehdessä saa ilmoituksia olla. Eihän se sinällään ole paha asia.
Todellisuus vain on se mikä on.
Mitenkä on oman kuvataiteellisen työskentelysi laita tässä lehdenteon tiimellyksessä?
En aio totaalisesti lehteen hautautua, vaan osallistua johonkin näyttelyyn tai tehda
jonkinaisen näyttelyn joka vuosi tämän viiden vuoden aikana, mitä pesti lehdessä on.
Seuraava näyttely avautuu marraskuussa Amos Anderssonin taidemuseon yläkerrassa.
Siitä oli sovittu jo ennen kuin tästä lehtiasiasta oli mitään hajua. Vanha projekti, mutta
en nähnyt mitään järkeä sitä peruakaan.
Entä miten jää aikaa perheelle?
Helposti. En kanna lehden murheita kotiin.
Täydellinen Ympyrä 1/1996