Texts
Geeniteknologian riskit / 1999
Marja Blomster on helsinkiläissyntyinen Vapaassa Taidekoulussa 80-luvulla opiskellut
taidemaalari, jonka edellinen teossarja sai innoituksensa Fernando Pessoan, viime vuosisadalla vaikuttaneen portugalilaisen runoilijan monitahoisesta persoonasta.
Nyt hän on tarttunut polttavan ajankohtaiseen aiheeseen, geeniteknologiaan.
Mistä on pienet tytöt tehty?
Mistä on pienet pojat tehty?
Sokerista, adeniinista, tymiinistä, guaniinistä, sytosiinistä! Niistä on pienet pojat ja tytöt
tehty. Niistä meidät kaikki on tehty. Ne ovat nimittäin kromosomiemme rakenneosia, nukleotideja, joista solujemme perimää kantava tnukleiinihapot ovat muodostuneet. Niitä
on noin kolmekymmentä miljardia kappaletta ruumiinsolujemme soluytimen 46
kromosomissa, joista tasan puolet isältä, tasan puolet äidiltä.
DNA:n rakenteen keksiminen v. 1953 on tämän vuosisadan tärkeimpiä tieteellisiä
saavutuksia. Marja Blomsterin maalaustan lähtökohtana on Digitalis purpurean
väriaineella näkyväksi saatu DNA. Taiteilijan käyttämä väri on akryylimaalia. Teokset
muistuttavat jättimäisiä koelappuja. Näyttelyn tarkoitus on herättää keskustelua
geeniteknologian positiivisista ja negatiivisista vaikutusmahdollisuuksista elämäämme.
Mikä on ihmisarvo ja minkälainen on ihmisarvoinen elämä?
Saako vammainen syntyä?
Kuka saa geenihoitoa?
Johtaako geenihoito eriarvoisuuteen?
Ratkaiseeko geeniteknologia maailman ravinto-ongelmat?
Aiheuttaako se massatyöttömyyttä ja köyhdyttää entisestään kehitysmaita?
Mitä on geneettinen seulonta ja mitä se aiheuttaa?
Onko eläimillä itseisarvoa geenitutkimuksissa?
Ovatko siirtogeeniset eläimet vain materiaalia?
Onko lajisorto välttämätöntä?
Saako keinotekoista elämää tuottaa?
Voiko elämää patentoida?
Pystytäänkö tehtyjä päätöksiä valvomaan?
Kysymykset ovat hätkähdyttäviä ja ne herättävät pelkoa asettamalla kyseenalaiseksi materiaalisen tutkimuksen ulottumattomiin pakenevan minuutemme. Niiden loihtimat
kauhukuvat loukkaavat ihmisarvoamme jo pelkästään kuvinakin. Emme haluaisi edes
ajatella niitä todellisina tapahtuviksi. Ehkäpä osin siksi aiheesta ei ole syntynyt yleistä keskusteluakaan maassamme.
Mutta “miksi uutiskynnys ei ylity, vaikka Saksassa Spiegel-niminen arvostettu
aikakauslehti ilkoittaa, että virallinen taho maassa epäilee kuolemaa tuottavan
ripulibakteerin johtuvan runsas 10 vuotta sitten tehdystä geenisiirrosta sinänsä
viattomaan kolibakteeriin? Suomessakin pari lasta on menehtynyt tällaiseen ripuliin.
JOS taudin aihettaja on hallinnasta riistäytynyt siirtogeeninen bakteeri, mitä vielä on odotettavissa?” Tämä ekonomi Merja Ekholmin kysymys on kirjoitettu jo kolmisen vuotta
sitten, mutta pätee mielestäni edelleenkin.
Saksassa syntyi filosofien kesken kiista, josta HS 13.10.1999 uutisoi. Peter Sloterdijkin
mielestä prenataalinen diagnoosi ja geenitekniikka ovat vain nykyisen
koulutusjärjestelmän harjoittaman seulonnan jatketta. Seulonta eli selektio kuului
natsisanastoon. Filosofin puheessaan käyttämät käsitteet aiheuttivat närkästystä.
Kesällä Elmaun linnassa olleessa filosofien tapaamisessa hän arvostelijoiden mielestä
puhui ihmisen jalostamisesta.
“Norjassa tehtiin pohjoismaisittainkin radikaali päätös perustaa kansalaisraati
pohtimaan geeniruokaan liittyviä eettisiä ja terveydellisä kysymyksiä. Paneeliin valittiin
edustava otos väestöstä yleisen ilmoituksen perusteella. Nämä 16 kansalaista ja yli 20 asiantuntijaa tulivat lokakuussa 1996 keskustelujen jälkeen siihen tulokseen, ettei Norjaan
haluta geenimuunneltuja elintarvikkeita.” Lainaus on Heidi Hautalan puheenvuorosta,
jonka hän piti 1997 biodynaamisen yhdistyksen seminaarissa. Seminaarin puheenvuorot yhdistys on julkaissut kirjasessa “Liian paljon, liian varhain”. Hautala sanoo myöskin: ” On anteeksiantamatonta, että päätöksiä geenimuunneltujen organismien saattamisesta
markkinoille tehdään pienissä piireissä suljettujen ovien takana. Käytännössä muutama asiantuntija tekee poliittisen päätöksen.”
Hautalan mielestä olisi myöskin täysin perusteltua vaatia yrityksiltä, että ne todistaisivat
kyseisen tuotteen olevan turvallinen sen sijaan, että ne todistelevat, ettei tuotteesta
tietyissä olosuhteissa ole haittaa.
Vaikka periaatteellinen keskustelu aiheesta on käymättä, geeniteknologia on jo monin
tavoin kiinni arjessamme.
Opiskelijan näkökanta:
Tiedustelin Turun Yliopistossa biotekniikkaa opiskelevalta Mira Vähämäeltä perustietoa geenitekniikasta ja hänen omaa käsitystään kyseisestä aiheesta. Sainkin monisivuisen vastauksen, jossa hä kirjoittaa mm. näin:
“Omasta mielestäni pelottavin geenitekniikan sovellus liittyy bioaseisiin. Geenitekniikalla pystytään kehittämään hyvin tappavia ja valikoiviakin bioaseita. Houkutus niiden kehittelyyn on ilmeinen, sillä sopimuksia voidaan kiertää ja niitä on lähes mahdoton valvoa, sillä tarvittava tutkimuslaitteisto on varsin pienikokoinen – toisin kuin esim. ydinaseiden valmistuksessa. Lisäksi myrkkyä tuottavien mikrobien kasvattaminen on helppoa ja
halpaa, joten bioase voisi siis hyvin olla köyhän maan viimeinen valtti – vaarallisempi kuin kemiallinen ase.
Itse biotekniikan opiskelijana kaikki geeneihin liittyvä on tullut paljon arkipäiväisemmäksi, eikä sana geeni enää herätä samanlaisia kysymysmerkkejä kuin ennen.
Kuitenkin, koska geenit sisältävät elämän koodin, tulee mielestäni kaikkeen niihin liittyvään toimintaan suhtautua kunnioittavasti.
Mitään pähkähulluja kokeiluja ei tulisi suorittaa vain uteliaisuuden vuoksi, vaan riskit pitää arvioida tarkasti ja päättää ajavatko tuotteen tai menetelmän
hyödyt mahdollisten haittojen ohi. Ja kenelle jokin asia tuottaa hyötyä ja missä määrin.”
Ihmisen kloonaukselle hän ei nähnyt perusteita. Pian saatuani tämän kirjeen, TV:stä
lähetettiin dokumentti, mikä antoi ymmärtää, että niin mitä todennäköisimmin on jo
tapahtunut.
Universumin elävät organismit:
Takoja-lehden haastattelussa elintarvikekemiaan ja ravintokysymyksiin erikoistunut
MMK Maria Sannamo sanoo seuraavasti: ” Kapeaan ihmiskuvaan perustuvassa
ravinto-opissa kuvitellaan, että elimistö ottaa ravintoaineet vastaan, hajottaa ne ja
rakentaa niistä sitten omaa aineellisuuttaan. Tulee kuitenkin ottaa huomioon, että
elävässä aineellisuudessa – niin jauhoissa, kuin heinissä ja korsissa – ei ole vain
kuollutta ainetta. Aineilla on oma sisäinen elämänsä, oma dynaamisuutensa ja vireytensä,
joka sitten tulee vuorovaikutukseen aineenvaihduntaelimistön kanssa. Ravitsemuksessa
on kyse ravintoaineiden ja aineenvaihduntaan osallistuvien elimien kommunikaatiosta ja vuorovaikutuksesta.”
Ei ole vain materiaa. Siinäpä hyvä lähtökohta keskustelulle geeniteknologiasta.
P.S. Miksi taideteoksessa ei saa olla ‘kuollutta’ kohtaa?
Marja Blomsterin näyttelyn (15.4. – 2.5. 2000, Mältinranta) esittely julkaistu Täydellisessä Ympyrässä 1999
Täydellinen Ympyrä, 1999