Marja-Liisa Torniainen

A MYTH AND A VIEWING PROCESS OF NON-FIGURATIVE ART IN THE LIGHT OF C.G. JUNG´S THEORY OF ARCHETYPES / EXPERIMENTATIVE INTERPRETATION OF THE ARTWORKS BY MARJA-LIISA TORNIAINEN
(summary of Antell’s master’s thesis in the University of Turku, Faculty of Humanities, School of Cultural Receach, Department of Comparative Religion 1996)

Kaisu Antell

Seven artworks by Marja-Liisa Torniainen, painter, have been chosen as the subject of this study. The works have been interpreted by seven viewers, who have given their interpretations for my analysis in form of reports. The purpose of the study was to apply the definition of a myth, as it is defined in the Science of Religion, as well as archetypal motifs to these artworks and the given interpretations. These are some archetypal symbols in the interpretations, such as water, trees, forests, mirror, egg, cave, waterfall and plants, that are often essential in the contents of myth and fairy tales, too.

Based on the analysis it is conceivable that in the viewing process of non-figurative art there are elements similar to the reactualization of myth. According to Lauri Honko (Honko 1981, 111-113), myth is a story of the fundamental actions of gods resulting in the birth of the world, the nature and the culture. The actuality of the myth belongs to a worldview, which is learned and accepted. Myth functions as an example and a model.

Furthermore, the analysis brings forward an idea, referred also in colour psycologigal tests. According to it colours and colour combinations contain elements that, whwn looked at, have a direct effect on viewer’s hormonal system, thus giving rise to emotions common to all viewers. Colours, therefore, are archetypal symbols, which derive their effect from the collective subconscious. Colour perception is like the reactualization of myth: something ancient, which has always been part of humanity, now becomes actual. Just as in the reactualization of myth, or in a ritual, one becomes temporary with the events described and experienced in an ancient myth.

Even if we do not go all the way to the level of collective subconscious, it is possible to see some elements in the viewing process of art similar to those in the reactualization of myth. As a result, a landscape of a swamp, for example, may remind the viewer of a particular swamp where he or she has been walking. Therefore, at the same time as the image is activated, the events and emotions experienced at that particular swamp are activated as well. Thus a myth acts as a model for experiences.

For a viewer, Marja-Liisa Torniainen’s colour oriented art, as well as art general, can become a scene for fairytales and myths. The viewing of art can resemble a new year’s ritual, in which time and world order are created all over again. The hidden darkness in human mind is called out and released, which leads to liberation and spiritual regeneration. In front of an artwork one is placed face with oneself. In some way the viewer must take a stand in what he or she sees and, at the same time, whwt he or she feels. Some kind of emotional reaction is always there. Archetypal symbols, such as colour, water, forests and meadows, clearly present in the artworks under interpretation, speak to us fron deeper level and can affect us more profoundly than a sermon. A visit to an art gallery may go through a chance in his or her consciousness – a change from an every-day experience to experiencing some significant.

Accordind to Mircea Eliade sacred time interrupts the course of profane time and the nature of time is thus changed. Eliade writes: “The imitation of an archetypal model is a reactualization of the mythical moment when the archetype was revealed for the first time. Consequently, these ceremonies too, which are neither periodical nor collective, suspend the flow of profane time, of duration, and project the celebrant into a mythical time, in illo tempore. It can be seen that all rituals imitate a divine archetype and that their continual reactualization takes place in one and the same atemporal mythical instant.” (Eliade 1959, p. 76) The structure of myths and rites remains unchanged, even if the experiences caused by them were profane.

Translation:Anne Paldanius 2006 (Eliade, Mircea: The Myth of the Eternal Return: or, Cosmos and History, New York 1959, translated into English by Willard R. Trask)

KAISU ANTELL: MYYTTI JA EI-ESITTÄVÄN KUVAN KATSELUTILANNE C.G. JUNGIN ARKKITYYPPITEORIAN VALOSSA/MARJA-LIISA TORNIAISEN TAIDETEOSTEN TULKINTAKOKEILU (Turun yliopiston uskontotieteen laitokselle tehdyn pro gradun tiivistelmä)

Tutkimuksen ja tulkinnan kohteena ovat olleet taidemaalari Marja-Liisa Torniaisen 7 taideteosta, joita on käynyt tulkitsemassa 12 informanttia. Tulkinnat olen saanut analyysiä varten raporttien muodossa. Tutkimuksen tehtävänä oli soveltaa uskontotieteen myytin määritelmää ja arkkityyppisiä aiheita kyseisiin taideteoksiin ja niiden tulkintoihin. Tulkinnoissa esiintyvät arkkityyppiset symbolit kuten vesi, puut, metsä, peili, muna, luola, putous ja kasvit ovat myöskin usein myyttien ja satujen sisällöissä keskeisiä.

Analyysin perusteella voidaan ajatella, että ei-esittävän taideteoksen katsomisprosessissa on myytin aktualisaatiota vastaavia aineksia. Myytti on Lauri Hongon mukaan kertomus jumalten perustavanlaatuisista teoista, joiden ansiosta maailma, luonto ja kulttuuri ovat syntyneet. Myytin todellisuus kuuluu sisäistettyyn, hyväksyttyyn maailmankuvaan. Funktioltaan myytti on esikuva ja malli.(Honko 1981, 111-113.)

Edelleen analyysin pohjalta lähennytään ajatusta, josta väripsykologisissakin tutkimuksissa on saatu viitteitä, että väreissä ja väriyhdistelmissä on jotain sellaista, joka jouduttuaan katseen kohteeksi vaikuttaa suoraan katsojan hormonirauhasjärjestelmään ja saa näin aikaan tietyn kaikille katsojille samantapaisen tunnetilan.Värit ovat siis arkkityyppisiä symboleita, jotka vaikuttavat kollektiivisesta alitajunnasta käsin. Värin havainto on kuin myytin aktualisaatio, jotain hyvin vanhaa, aina ihmisyyteen kuulunutta tulee ilmeiseksi aivan kuten myytin aktualisaatiossa eli riitissa jo ammoin tapahtuneet asiat koetaan eläviksi uudelleen.

Vaikkei mentäisikään aivan kollektiivisen alitajunnan tasolle saakka, taiteen katsomisprosessin voidaan nähdä sisältävän myytin aktualisaatiota vastaavia aineksia sillä perusteella, että esimerkiksi suomaisema voi tuoda katsojalle mieleen tietyn suon, jossa katsoja on kulkenut ja samalla kun mielikuva aktivoituu, aktivoituvat myös kaikki mahdolliset tapahtumat ja tunteet, joita tuolla tietyllä suolla on koettu. Myytti toimii tällöin elämysmallina.

Marja-Liisa Torniaisen väritutkielmallinen taide ja taide yleensäkin voi muodostua katsojalle sadun ja myytin näyttämöksi. Taiteen katselu voi olla kuin uuden vuoden juhlariitti, jossa aika ja maailmanjärjestys luodaan uudestaan. Ihmisessä piilevä pimeys saa julkiasun, jonka voi heittää yltään ja kokea uudistumista ja vapautumista. Taideteoksen edessä katsoja joutuu itsensä kanssa vastakkain. Jollain tapaa on otettava kantaa näkemäänsä ja samalla itseensä. Jonkinlainen tunneviritys syntyy aina. Arkkityyppiset symbolit kuten väri, vesi, metsä, niityt, jotka tulkittavissa teoksissa ovat ilmeisiä, puhuttelevat syvemmältä tasolta käsin ja voivat vaikuttaa tehokkaammin kuin saarna. Taidenäyttelyssä vierailu voi muodostua uskonnollista tilaisuuutta vastaavaksi, jolloin voi kokea tajunnantilan muutoksen eli arkipäiväisestä kokemisesta siirrytään merkityksellisyyden kokemiseen.

Mircea Eliaden mukaan sakraali aika katkaisee tavallisen ajan kulun ja ajan olemus muuttuu. Eliade kirjoittaa: “Arkkityyppisen mallin jäljittely on sen myyttisen vaiheen luomista tähän hetkeen, jona arkkityyppi on ilmoitettu ensimmäisen kerran. Tästä seuraa, että myös sellaiset seremoniat, jotka eivät ole ajoittain toistuvia tai kollektiivisia, keskeyttävät profaanin ajan, hetkien kulumisen, ja siirtävät toimittajansa siihen hetkeen (in illo tempore). Kaikissa rituaaleissa jäljitellään siis jumalallista esikuvaa, ja tämä tapahtuu jatkuvasti samana myyttisenä, atemporaalisena hetkenä.” Myyttien ja riittien rakenne säilyy muutumattomana, vaikka niiden aiheuttamat kokemukset olisivatkin luonteeltaan profaaneja. (Eliade 1992, 68, 69.)

Perinteisesti jumalanpalvelusaika on sakraalia aikaa, jolloin siirrymme pois arkirutiinista. Sakraalin ajan kokemista voisi luonnehtia varovaisesti mielen ylentymiseksi, kohottuneeksi tunnetilaksi tai uuden oivaltamiseksi itsestään tai maailmasta.

Tulkintojen teksteissä on ilmauksia, jotka antavat viitteitä siitä, että jotain noista edellä kuvatuista tunnetiloista kuten mielen ylentymistä, kohottunutta tunnetta ja innostusta on kyseisiä taideteoksia katsellessa myös koettu. Tulkinnoista löytyy mm. kuvauksia kuten “vapauttava kokemus, uskonnollinen kokemus, tunsin virkistyväni, valoisa mieli ja katumuksen, parannuksen aikaa”.

Ei-esittävän taiteen katsomisprosessissa voi mielestäni olla myytin aktualisaation aineksia, vaikka kokemukset eivät olisikaan syvästi sakraaleja. Ei-esittävän taiteen katselussa katsoja joutuu joka tapauksessa luopumaan tavanomaisesta tajunnanvirrasta vaikkakin vain siksi hetkeksi, kunnes on päättänyt jättääkö teos hänet kylmäksi vai aikooko hän jatkaa teoksen tutkimista.

Arkkityyppisillä aiheilla niin unissa kuin taiteessakin nähtynä on aina puhdistava katharsista lähenevä luonne. Ne eivät ole persoonallisen alitajunnan symboleita, vaan symboloivat laajemman ymmärryksen tasoa. Ei-esittävä taide voi puolustaa paikkaansa ahdistuksen lieventäjänä ja ymmärryksen lisääjänä. Kun informatiivinen aines on ei-esittävässä taiteessa vähäistä, katsojan on etsittävä informaatio omasta mielikuvituksestaan, Kuinka paljon teos liikuttaa katsojan sielun kieliä riippuu yhtä hyvin teoksen laadullisuudesta kuin katsojan kokemis- ja eläytymiskyvystä, joka on myös opittavissa oleva asia.