Blog
Pirkanmaan kulttuurifoorumi Aamulehden auditoriossa tiistaina 21.5.2013
Posted 26.05.2013
Taiteen tohtori Petri Kaverman mielestä “taiteilijakillat” voisi lakkauttaa.
Tällä hetkellä ne kuitenkin ovat ainoita, jotka ajavat kuvataiteilijoiden etuja.
Kiltojahan Suomen taiteilijaseuraan kuuluvat maalareiden, graafikoiden, kuvanveistäjien etc. liitot ovat verrattuina muiden alojen ammattiliittoihin.
Voisiko kuvataiteilijoillakin olla oma työmarkkinajärjestönsä, on kyllä tutkimisen arvoinen asia. Taiteilijoiden asema on monelta osin niin heikko, että tilanteen parantamiseen tarvitaan paljon tohtoreita.
Tuntui siltä, että suuri osa paikallaolijoista ajatteli taiteilijan työn olevan kaikenlaista muuta toimintaa kuin itse taiteen tekemistä. Opetus ja erilaiset oheistyöt, joita yleensä tehdään rahan ansaitsemiseksi – vaikka niistä pidettäisiinkin ja vaikka ne olisivat kuinka hyödyllisiä ja luovuutta vaativia – ovat kuitenkin aivan muuta kuin taiteilijan varsinainen työ. Eihän se mitään, jos sellainen jollekin kelpaa tosiasialliseksi toimeksi, mutta – ei hän silloin ole taiteilija.
Toinen asia on, että minunkin mielestäni taiteilijan olisi integroiduttava yhteiskuntaan tasavertaisena toimijana, siis taiteilijatoimijana, mutta koska se tulee olemaan todellisuutta? Ja vaikka taiteilijakuva kuinka muuttuisi, tulee aina olemaan taiteilijoita, jotka haluavat ensisijaisesti keskittyä omaan tekemiseensä, sillä vain sillä itsepäisellä keskittymisellä saadaan jotain tulosta aikaiseksi. Miksi Suomi juntturoi aina jäljessä, taiteilijapalkka on jo ainakin Norjassa ja Tanskassa.
Taiteen opetuksen loppuminen Tampereella puhutti myös. Jos Tampere oikeasti haluaisi olla Suomen kakkoskaupunki ja pysyä Turun edellä, se panostaisi tarmolla kuvataiteen opetukseen ja sen kehittämiseen ja syventämiseen, sillä se on pohja soveltaville taiteille, joita mediapoliksessa tullaan opettamaan. Lisäksi yliopistoon tuotaisiin takaisin taidehistoria, eikä pelkästään approbatur-opintoina, vaan ihan hela hoito. Nätyä ei saa lopettaa, sillä silloin jo hyvät näytöt toiminnastaan antanut teatteritaiteen tutkimuksen osasto jäisi orvoksi. Jos kaupunkistrategiassa keskitytään pinnallisesti vain taloudelliseen kannattavuuteen, luodaan onttoa yhteisöä, kolkkoa kaupunkia ja sydämetöntä cityä, johon ei tee mieli muuttaa.
Aamulehden kulttuuritoimituksen esimies piti myös oman puheenvuoronsa. Vaikka julkisuudessa on jo tiedotettu lehtialan korkeasta voittotasosta, kulttuurisivujen niukkuutta perusteltiin edelleen taloudellisin argumentein. No tietysti, onhan sitä omistajien ahneuskin. “Kun tarjontaa on paljon ja valintoja joutuu tekemään, pitää olla tosi hyvä tai uutisen pitää jotenkin olla ohittamaton.” Tällä linjalla vain on haittansa. Nimet ja museotaide esitellään, mutta muut saavat yrittää saada aikaan skandaaleja tuodakseen itsensä ja tuotantonsa julkisuuteen. Vaikka suurin osa taiteilijoista ei tähän sorrukaan, käytäntö muovaa taiteilijakunnan julkisuuskuvaa entistä huonompaan suuntaan. Se saattaa pitkässä juoksussa jopa rappeuttaa tekijöiden moraalia. Ainakin se kyynistää. Ja se on pahinta, mitä taiteessa voi tapahtua.