Blog
Vuosisadan kasvot silmästä silmään
Posted 30.10.2016
Kun Alice Neelia myöhään tulleen maineen myötä kehuttiin aikakauden parhaaksi figuratiiviseksi naistaidemaalariksi Amerikassa, hän korjasi: “Parhaaksi maalariksi”.
“Minä olen vuosisata”, hän sanoi itsestään.
Tällaista itseluottamusta tarvittiinkin vuosisadan selättämiseen, jos oli nainen, kommunisti, yksinhuoltaja ja feministi ja maalarina keskittyi ihmisten kuvaamiseen vailla kompromisseja ja kaunistelua. Neel pysyi tyylilleen uskollisena abstraktin taiteen ja modernismin uusien ismien voittokulun rinnalla. Helppoa se ei ollut.
Nyt Ateneumissa on ensi kertaa esillä Alice Neelin (1900-1984) maalauksia.
Kapinalliseksi syntynyt
Alice oli neljäs viidestä lapsesta. Hän tiesi aina haluavansa taiteilijaksi ja hänen varhaisin lapsuudenmuistonsa liittyi olohuoneen punaiseen väriin kuuden kuukauden ikäisenä.
Jo pienenä hän ilmoitti: ”Tämä talo on aivan sietämätön. Siksi minun pitää luoda oma maailmani.” ”Hän ei tehnyt mitään samoin kuin muut”, sanoo hänen veljenpoikansa George.
Äidin sanat: ”En tiedä, mitä maailmassa odotat voivasi tehdä, olethan vain tyttö?”, herättivät hänen kunnianhimonsa. Alice aloitti 1921 taideopinnot naisille perustetussa koulussa Philadelphia School of Design for Women, jossa naisetkin saivat maalata alastonta mallia eikä opetus ollut turhan muodollista. Lahjakkaana opiskelijana hän voitti useita palkintoja muotokuvillaan.
Hän oli uuden ajan epäsovinnainen nuori nainen, poikatyttö, flapper, joka ei suostunut entisajan roolimalleihin ja luokkatietoinen jo nuorena, mutta tavattuaan vuonna 1924 kuubalaisen Carlos Enríquezin meni naimisiin jo seuraavana vuonna.
Karibian Pariisista umpikujaan Bronxissa
Carlos sai työpaikan Kuubasta 1925, mutta Alice muutti sinne vasta seuraavana vuonna. He seurustelivat paikallisisten avantgardistien kanssa, joiden johtohahmo Enriquez oli, ja jalkautuivat maalaamaan kansan pariin. Neel piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Havannassa. Enriquezin varakas perhe ei pitänyt poikansa ammatinvalinnasta eikä miniästäkään.
Vuoden 1926 joulukuussa nuorelle parille syntyi tytär Santillana. Toukokuussa äiti ja lapsi muuttivat takaisin Yhdysvaltoihin ja aviomies seurasi pian perässä. New Yorkissa he elivät köyhyydessä ja Santillana kuoli kurkkumätään Bronxissa 1927.
Vuonna 1928 syntyi Isabetta, jonka Carlos vei luvatta mukanaan Kuubaan 1930. Tarkoituksena oli muuttaa Neelin kanssa Pariisiin, mutta mies matkustikin yksin Eurooppaan jättäen Isabettan sisartensa huostaan. Seuraavan kesän Neel työskenteli kuumeisesti. Elokuussa hän sai hermoromahduksen ja yritti itsemurhaa kaasulla lapsuudenkotinsa keittiössä. Paluuta entiseen ei ollut.
Taiteen vapauttava voima
Robert Henrin kirja The Art Spirit ilmestyi vuonna 1923 ja tällä oli suuri vaikutus aikakauden maalareihin, kuten Neeliin. Hän painotti oppilailleen yhteiskunnallisen osallistumisen tärkeyttä ja pohjimmaisen totuuden etsimistä. Oikeastaan Alice Neel ei koskaan kokonaan hyljännyt Henrin oppeja, jotka ennakoivat sosialistista realismia.
Alice Neelin töiden maalauksellisuus, aistillisuus ja herkkyys ennen hermoromahdusta on jotain, mikä ei enää koskaan tule takaisin hänen töihinsä. Toivuttuaan hän näkee maalattavat kohteet itsestään erillisinä ja rajaa ne selvästi. Hän käyttää jopa sitä kuuluisaa rautalankaviivaa, josta taideopiskelijoita aina varoitetaan. Hän ei välitä, loukkaako hänen näkemyksensä malleja vaiko ei.
Mielenterveyspotilailta kiellettiin kokonaan ammatillinen toiminta pitkään viime vuosisadalla. Neelin lääkäri oli poikkeus säännöstä ja kannusti häntä jatkamaan työtään. Taiteilija tunsi löytäneensä oman itsensä jälleen vuonna 1932, mutta vasta vuonna 1954, äitinsä kuoleman jälkeen, hän sanoi olevansa vapaa. Niin tiukasti kodin viktoriaaniset arvot häneen vaikuttivat. Maalatessaan hän poikkeuksetta löysi vapauden.
Lama-aika ja Harlem
Neel muutti yhteen Kenneth Doolittlen kanssa 1932 Greenwitch Villageen. Kenneth oli merimies, ammattiyhdistysaktiivi ja kommunisti, joka osallistui Espanjan sisällissotaan. Hänen kauttaan Neel tutustui kommunistisen puolueen jäseniin ja liittyi itsekin puolueeseen.
Mutta Doolittle oli myös kokainisti ja mustasukkainen mies: hän tuhosi 350 Neelin teosta toisen miehen, John Rotchchildin, ilmestyttyä kuvioihin. Rotchchild ja Neel pysyivät ystävinä koko ikänsä: viisi viimeistä vuottaan mies asui Neelin luona.
Neel pääsi mukaan valtion rahoittamaan taiteilijoiden työllisyysprojektiin 1933 ja oli mukana siinä kunnes kongressi lopetti sen 1943. Taiteilijana Neel etsi 30-luvulla omaa tyyliään.
Vuonna 1935hän tapasi yökerholaulaja José Negrón, joka jätti vaimonsa ja lapsensa hänen takiaan. He muuttivat Spanish Harlemiin 1938 ja Richard syntyi 1939. Negrón hylkäsi heidät pojan ollessa vasta kolmen kuukauden ikäinen.
Samana vuonna hän tapasi Sam Brodyn; poliittisesti aktiivisen valokuvaajan ja elokuvantekijän. Heille syntyi poika Hartley. Suhde kesti katkoillen pari- kymmentä vuotta. Elämä lasten kannalta ei aina ollut sopivaa.
Maalasin aikaani käyttäen ihmisiä todisteina
Vuosikymmenet vierivät ja Alice maalasi silmästä silmään ja vertaisinaan rakastajansa, perheensä, puoluetoverinsa, kolleegansa ja taidemaailman vaikuttajat, feministit, värilliset, seksuaaliset vähemmistöt, köyhät ja rikkaat. Jopa häntä varjostavia FBI:n miehiäkin hän pyysi lasten mukaan mallikseen. Eivät suostuneet.
Hän kokosi maalauksistaan aikakauden visuaalista historiaa, mutta ei ulkokohtaisesti eikä ulkopuolisena, vaan myötäeläen ja osana sitä: ”Samaistun niin syvästi maalaamiini ihmisiin, että
minusta tuntuu hirveältä, kun he lähtevät kotiin. Olen kadottanut minuuteni – mennyt toisen ihmisen sisään. Tekemällä näin saan aikaan jotain, jota toiset taiteilijat eivät saavuta. Tämä on
minun tapani voittaa vieraantuminen, tämä on pääsylippuni todellisuuteen.”
Loppuelämänsä vuodesta 1962 Neel asui Upper West Sidella maalaustensa kanssa. Poikien muutettua pois, ne olivat hänen perheensä. Valoisammassa asunnossa työtkin muuttuivat
valoisemmiksi ja kevyemmiksi ja taiteilija keskittyi olennaisimpaan: kasvoihin ja katseeseen, joka pitää otteessaan – mallien karaktääri on aina erehtymättömän tarkasti tavoitettu.
Vasta 1960-luvulla Neel oli omalla vuosikymmenellään. Maine ja kunnia tuli paljolti feminismin nousun myötä. Tänään hänen työnsä koskettavat meitä valokuvaan tottuneita välittömyydellään ja viimeistelemättömyydellään. Ne henkäisevät eteemme menneen, eletyn vuosisadan.
Teksti ja osa kuvista julkaistu Kansan Uutisten paperilehdessä 12.8.2016 ja verkkolehdessä 15.8.2016. Viimeisen luvun otsikko muutettu lehdessä muotoon: Pyysi FBI:n miehiä malliksi.
http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3586120-vuosisadan-kasvot-silmasta-silmaan
Ylin kuva Ateneumin salista, seuraavassa Hartley vuodelta 1966. Raskaana oleva nainen 1971