Marja-Liisa Torniainen

Alice Neel ja taiteen vapauttava voima

Posted 09.10.2016

Alice Neel tarkensi katseensa tärkeimpään, uskoi itseensä eikä suostunut kompromisseihin. Hänen elämäntyönsä on selkeä ja johdonmukainen kokonaisuus. Hän kulki omaa tietään melkeinpä kokonaisen vuosisadan ajan saaden suurempaa tunnustusta vasta iässä, jossa tavallisesti jäädään jo eläkkeelle. Neel kuitenkin maalasi vielä viimeisenäkin elinvuotenaan 1984, jolloin kuoli syöpään. Hän syntyi vuonna 1900.

Maalarina Alice Neel keskittyi ihmiseen, mutta ei koskaan mielistellyt taikka kaunistellut mallejaan. Ehdottomuudella on hintansa: koska ihminen ei näe itse itseään, hänen on myös erittäin vaikea hyväksyä kuvaansa, etenkään rehellistä sellaista. Saati sitten ostaa sitä.

Neel inhosi käsitettä muotokuvamaalaus. Eikä ihme. Suurin osa niin sanotuista muotokuvista, joita on jonossa erilaisten kunnianarvoisten laitosten seinillä, on hienotunteisuuden ja rahanhimon tappamaa työtä. Maksajan on saatava säädyllinen kuva. Mutta kuka meistä on säädyllinen?

Ateneumissa on nyt esillä ensimmäistä kertaa Suomessa, ja vasta toisen kerran koko Euroopassa, tämän monelle entuudestaan täysin tuntemattoman amerikkalaisen maalarin 71 teosta vuosilta 1926 -1984. Näyttelyn eteen on työskennelty neljä vuotta. Suomesta teokset lähtevät kierrokselle Haagiin, Arlesiin ja Hampuriin.

Elinehtona maalaaminen

Alice Neelin lahjat saivat tunnustusta monin palkinnoin jo taidekoulussa Philadelphiassa. Hän valitsi naisille tarkoitetun oppilaitoksen Philadelphiassa, sillä siellä sai maalata alastonta mallia eikä opetus ollut turhan formaalista. Pennsylvanian taideakatemian kesäkurssilla hän tapasi kuubalaisen Carlos Enríquezin. Nuoripari näki vain toisensa ja lähti kurssilta kesken. Neelin valmistuttua 1925 he menivät naimisiin ja Neel seurasi miestään Kuubaan.

Havannassa he asuivat aluksi Carlosin varakkaiden ja vaikutusvaltaisten vanhempien luona, mutta muuttivat myöhemmin omilleen. Saatuaan tyttären Neel muutti takaisin Yhdysvaltoihin, jonne mies seurasi häntä muutaman kuukauden kuluttua. Santillana kuoli kurkkumätään vuoden ikäisenä. Toinen tytär Isabetta syntyi 1928. Hänet aviomies vei luvatta 1930 sisarilleen hoitoon Kuubaan ja matkusti Pariisiin yksin.

Tämä kaikki peräkkäin oli aivan liikaa ja Neel yritti itsemurhaa useampaan otteeseen ja oli hoidettavana vuoden 1931 syyskuuhun saakka.

1934 Enríquez ehdottaa palaamista yhteen, mutta liian myöhään: Neel seurustelee jo Kenneth Doolittlen kanssa. He eivät koskaan enää näe toisiaan, mutta eivät myöskään virallisesti eroa. Doolittle oli merimies ja kommunisti. Myös Neel liittyi kommunistiseen puolueeseen. Vuonna 1934 hän muuttaa John Rotshchildin luo Doolittlen tuhottua raivonpuuskassaan hänen 350 teostaan.

Alice Neel pääsee mukaan 1930-luvulla alkaneeseen valtion rahoittamaan taiteilijoiden työllisyysprojektiin (WAP), jossa on mukana koko sen ajan siihen asti, kunnes se lakkautettiin vuonna 1943. Työllisyysohjelmassa oli laman aikana mukana suuri joukko taiteilijoita, myös Willem de Kooning, Jackson Pollock ja Diego Rivera.

Projektin loputtua Neel saa sosiaaliapua 1950-luvun puoliväliin asti.

Ensimmäisen poikansa Richardin hän saa 1939 yökerholaulaja José Negrónin kanssa ja toisen, Hartleyn 1941 valokuvaaja ja elokuvaaja Sam Brodyn kanssa, jonka tapasi työllisyysprojektin kokouksessa. Brody oli perustamassa radikaalia Elokuva- ja valokuvaliitto-osuuskuntaa. He elivät yhdessä ja erikseen yhteensä parikymmentä vuotta.
Rakkaus latinalaiseen ilmapiiriin ei haalene. Neel muuttaa Spanish Harlemista vasta kun hänen asuintalonsa tyhjennetään korjauksien takia.

John Rotshchild pysyy ystävänä loppuun asti. Viimeiset viisi vuottaan hän asui Neelin luona.

Ennen vuotta 1960 Neel piti vain viisi omaa yksityisnäyttelyä. Viimeisinä vuosikymmeninä niitä kertyi viitisenkymmentä ja vuoden 1984 jälkeen saman verran. 1960-luvulta lähtien Neel osallistui useisiin tasa-arvoa taidekentällä vaativiin tilaisuuksiin. Hän sai kunnianosoituksia toinen toisensa perään ja taloudellisen aseman kohennuttua teki pitkiä matkoja ulkomaille perheensä kanssa.

Olivatpa olosuhteet mitkä tahansa, Alice Neel löysi aina vapauden maalatessaan.

Tiedostava nainen

Huolimatta keskiluokkaisesta taustastaan ja viktoriaanisesta kodistaan Alice Neel oli jo nuorena yhteiskunnallisesti tiedostava. Hän kapinoi kaikkea sovinnaisuutta vastaan. Viime vuosisadan alussa se oli poikkeuksellista, mutta hänen esimerkkinsä itsenäisenä toimijana tuntuu vahvistavalta vieläkin.

Kuinka hyvin tähän sopikaan, että mukanani näyttelyä kommentoimassa oli kolme tamperelaista ammattiyhdistysaktiivia, kolme upeaa naista, jotka hekin tiedostavat vastuualueensa yhteiskunnassa omaa kotiaan laajemmaksi: Maarit Heimlander, Eija Nevala ja Ida Viljanen.

Kaikki he sanovat olevansa aivan noviiseja taiteen ja kirjoittamisen alueella, mutta jo junassa takaisin tultaessa Heimlander naputteli tämän tekstin Neelin naiset:

– Alice Neelin näyttelyn ensimmäisessä tilassa katsoja kohtaa naisia, alastomia naisia. Ja nämä alastomat naiset eivät ole nuoria, heleähipiäisiä tai pyöreäpyllyisiä. Nämä naiset ovat todellisia naisia, varustettuna muhkuroilla, makkaroilla ja riippurinnoilla. Jo alle kolmekymppisen Neelin maalaukset kertovat varsin realistista kuvaa naisista ja heidän vartaloistaan.

Neelin teoksista löytyy naisen elämän koko kiertokulku. Elenka maalauksessa nainen tuijottaa katsojaa tiukasti, jopa kopeasti. Neelin muotokuville ominaiseen tapaan katse tuntuu pureutuvan läpi katsojan. Maalauksen malli on tuntematon, vaikka nimi viittaakin venäläiseen tai itä-eurooppalaiseen syntyperään.

Neelin teosten naiset toimivat oman aikansa vaikuttajina. Vuonna 1954 maalattu, valkoinen nainen ja musta mies, siihen aikaan epäsovinnainen pariskunta, ottaa kantaa kansalaisoikeuksien puolesta. 1970-luvun teoksessaan Jackie Curtis and Ritta Red Neil puolestaan kuvaa pariskuntaa, jossa Jackie on naiseksi pukeutunut mies.

Raskaana olevat naiset Neel näkee arkisina, toimivina henkilöinä. Pinkeät pullottavat vatsat, turvonneet rinnat ja ihon läpi kuultavat verisuonet eivät romantisoi, vaan kertovat totuudenmukaista tarinaa. Neel käsittelee naisia myös raskauden jälkeen, äiteinä. Näissä kuvissa katsoja kohtaa äitiyden kielletyt tunteet, surun ja riittämättömyyden. Rappiomadonna paljastaa riutuneen äitihahmon ja hänen maidosta tyhjentyneet rintansa.

Vanhuuskaan ei saa armoa Neelin siveltimeltä. Last sickness on muotokuva Neelin äidistä sairauden ja heikkouden keskellä. Vaikka Neel kuvaa vanhuutta myös iloisemmissa väreissä ja tunnelmissa, on todellisuus suonikohjuineen silti alati läsnä. Neelin maalaama omakuva kertoo paljon hänen rohkeudestaan haastaa normeja. Siinä hän esiintyy 80-vuotiaana, alastomana, sivellin kädessään.

Erikoiskäsittelyn Neelin maalauksissa saavat hänen mielestään vastenmieliset ihmiset. Taiteilijoiden työllisyysohjelma WPA:n johtaja näyttää noita-akalta, eikä muotokuvan ostosta kieltäytyneen naisen ulkomuistista maalattu kuvakaan ole kovin imarteleva.

Näyttelyn jälkeen mietin voiko taidetta tarkastella ja tulkita tuntematta taiteilijaa. Ainakin Alice Neelin elämä kietoutuu ja näyttäytyy hänen maalauksissaan niin vahvasti, että epäilen sen olevan tämän näyttelyn kohdalla mahdotonta.

Eija Nevalan kokemus näyttelystä taas on tällainen:

”Alice Neelin taide on sekä härskiä että suloista. Se käsittelee samanaikaisesti rakkautta ja pelkoa. Hänelle maalaminen ei merkitse työtä, vaan se on mahdollisuus tuntea itsensä vapaaksi.” Näin totesi taidemaalaari Marlene Dumas Alice Neelistä.

– Oma taidetuntemukseni on kaikenkaikkiaan lapsenkengissä, siltikin voin todeta etten löytänyt kiertämästäni taidenäyttelystä yhtään ”suloista” teosta. Näyttelyyn tutustuessani koin ensimmäisenä tuntemuksenani ahdistuksen. Ahdistus oli ensin teoksissa ja niitä katseltuani tuo ahdistus siirtyi sisimpääni. Useimmissa teoksissa oli aistittavissa kuoleman läheisyys, paha olo, sairaus ym. Tiedän ja ymmärrän kyllä ihmisten ja maailman raadollisuuden, mutta henkilökohtaisesti koitan aina itse etsiä hyvää tästä elämästä, enkä jaksa, enkä haluakaan jäädä ”tuleen makaamaan”.

Koskettavimpana teoksena koin ”Äiti ja lapsi (Havanna)1926. Muutamalla siveltimen vedolla ja värejä hyväksikäyttäen on saatu todella upea kuvaus äidistä ja lapsesta sekä heidän yhteenkuuluvuudestaan.

Toisena esiin nousi teos nimeltään ”Robert Smithson, 1962”. Kuvassa en näe suinkaan haaveilevaa nuorukaista, vaan varmaotteisen ja päättäväisen miehen. Teos on erittäin taidokkaasti toteutettu, aina violettia väriä myöten teoksen oikealla laidalla. Värit ovat muutenkin kohdillaan ja luovat rauhallisuutta kuvaan mutta myös jämäkkyyttä. Tässä kuvassa kädet ovat, monista muista poiketen, sormia myöten oikean näköiset.

Ida Viljanen kirjoittaa:

– Hartley” (1966) tuli huoneen ovella vastaan ja kutsui heti luokseen. Teoksen taustatietojen perusteella kuvassa olisi masentunut ja epävarma henkilö. Omasta mielestäni katselin melko itsevarmaa ja jopa ylimielistä Hartleytä. Kehonkieli, kädet pään takana ja syli avoinna mielestäni viestii rentoudesta, ilme tosin vaikuttaa poissaolevalta tai välinpitämättömältä. Tekisi mieli kysyä mitä kuuluu?

Lähdin katsomaan Alice Neeliä tietämättä taiteilijasta juuri mitään. Luin etukäteen muutaman artikkelin ja esittelyn Ateneumin näyttelystä, mutta suoraan sanottuna ne asettivat pienen ennakkoluulon siemenen mieleeni. Juttujen kuvitukseksi oli ensisijaisesti valittu kaikkein provosoivimmat teokset, joten ennakolta odotin rajumpaakin spektaakkelia.

Esille oli asetettu laaja kirjo maalauksia, pääasiassa muotokuvia, koko Neelin uran varrelta. Töissä näkyy eletyn elämän kovuus ja Neelin suhde malleihinsa. Yllätyin katsellessani maalauksia kuinka ne puhuttelivat. Taiteilija on saanut vangittua malliensa mielialat ja olemuksen ihmeellisellä tavalla, henkilöiden epävarmuuden, surun tai rentouden pystyi aistimaan. Varsinkin omaa perhettään kuvatessa muotokuvista heijastuu kahdenvälinen luottamus ja rakkaus. Osa teoksista oli todella vahvoja, tuntui kuin henkilö olisi tuijottanut juuri minua suoraan silmiin ja arvannut mitä ajattelen.

Pidän Alice Neelin tavasta maalata asiat niin kuin ne ovat. Totuus niin rumana kuin se on, tekee teoksista ainutlaatuisen kauniita. Neel kuvaa alastomat mallinsa täydellisinä juuri sellaisena kuin he ovat kaikkine virheineen, elämän kolhut, sairaudet ja kehon muodot ovat peittelemättömät. Neelin maalaustyyli on myös omintakeinen. Ymmärtääkseni asiantuntevat kriitikot eivät ole olleet kovin innostuneita välillä kovinkin karkeasta siveltimen käytöstä. Itseäkin hämmensi osittain keskeneräisen oloiset taulut, kuitenkin värien käyttö on maallikonkin silmiin ilmiömäistä. Valon ja varjojen leikki saa maalaukset henkiin ja muotokuvien henkilöt elämään.

Suosittelen Alice Neelin näyttelyä kenelle tahansa. Ateneumiin pitää mennä avoimin mielin ja rauhassa katsomaan tarinoita maalauksien takana. Kun antaa oman mielikuvituksen liikuttaa, näyttely on antoisa ja siitä saa paljon irti.

Meerit Heimlander on 30-vuotias tamperelainen, äiti, vaimo, Lidlin myyjä, varatyösuojeluvaltuutettu ja ay-aktiivi. Kaksi tytärtä, yhdistystoiminta ja juoksuharrastus täyttävät hänen vapaa-aikansa. Parhaimmillaan hän tuntee olevansa, kun on monta rautaa tulessa: ”sopiva stressi pitää minut vireänä”. Kiinnostus tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta kohtaan johti hänet PAM 003 ammattiosastoon ja sille tielle hän jäi. Hän on myös Paminan Vinkki-lehden toimituskunnassa.

Eija Nevala on 57-vuotias tamperelainen parturi-kampaaja, luottamusnainen ja työsuojeluvaltuutettu yrityksessä Skylark-Invest Oy/New HairStore. Hän on Edunvalvonta ja Kaune-ryhmien vetäjä, Hiusalan sopimusalatoimikunnan ja kauneudenhoitoalan tutkintotoimikunnan jäsen sekä Tapj:n hallituksen jäsen. Hänkin on Vinkki-lehden tekijöitä. Hänellä on kolme kasta ja kolme lastenlasta. Hän harrastaa piirustusta ja maalausta, pyöräilyä ja sauvakävelyä.

Iida Viljanen on 37-vuotias, juuri lähihoitajaopinnot aloittanut ay-liikkeen moniaktiivi: PAM 003 osaston johtokunnan jäsen, PAM-valtuuston jäsen, Pirkanmaan SAK-nuorten toiminnan vetäjä ja SASK-solidaarisuustyössä Kunnon Työn Lähettiläs. Hän harrastaa mökkeilyä, ulkoilua ja oppimista.

Julkaistu Vasen Kaista-verkkolehdessä 31.8.2016
http://www.vasenkaista.fi/2016/08/alice-neel-ja-taiteen-vapauttava-voima/
Teksti: Meerit Heimlander, Eija Nevala, Ida Viljanen ja Marja-Liisa Torniainen
Kuvat: Marja-Liisa Torniainen

Artikkeli aloittaa sarjan ”Kuvataiteet tutuksi”, kansalaisjournalistinen aloite – Vasen kaista ja Pam. Työtä on tukenut Yleinen lehtimiesliitto YLL. Kiitokset myöskin Pamina003 ry:lle

Täydellinen näyttelylista: http://www.aliceneel.co/exhibitions/